Sä maalaat taulusi täyteen mustaa
sun kehos värisee kun kohtaat pahan
kärsinyt sisimpäsi se huutaa tuskaa
ihmisyyden naamio olikin kasvoilla toisen
huone kaikui jälleen ivan sanoja
noudattaen vanhoja kaavoja
näit katseita, hymyjä niin vinoja
kokemuksistas kasasit korkeita pinoja
olisko lohduttanut sua kosketus ihmiskäden
huomiseen kuka ois saanut sut uskomaan
tarvitsit miestä väkempää, viinaa et
huokasit korkeuteen, itkit ulos ilkeydet
hän löysi sinut siellä missä et ois luullut
hän soitti sävelen jota et ois uskonut
ellet ois sitä omin korvin kuullut
ja se soi ja se soi, kadottaen kaikki eiliset
vain kuolleet ne makaa maassa vaieten
et ole vaipunut joukkoon unohdettujen
pää pystyssä kuljet läpi palaneen maan tietäen
tuhka on maaperä hedelmällinen
et halua tuijottaa enää tuohon mustaan
päivääs ei yöksi saa enää muuttaa kukaan
